runer (Runr)

A rune is a letter in a set of related alphabets known as runic alphabets native to the Germanic peoples. Runes were used to write Germanic languages (with some exceptions) before they adopted the Latin alphabet, and for specialised purposes thereafter. In addition to representing a sound value (a phoneme), runes can be used to represent the concepts after which they are named (ideographs). Scholars refer to instances of the latter as Begriffsrunen ('concept runes'). The Scandinavian variants are also known as fuþark, or futhark, these names derived from the first six letters of the script, ⟨ᚠ⟩, ⟨ᚢ⟩, ⟨ᚦ⟩, ⟨ᚨ⟩/⟨ᚬ⟩, ⟨ᚱ⟩, and ⟨ᚲ⟩/⟨ᚴ⟩, corresponding to the Latin letters ⟨f⟩, ⟨u⟩, ⟨þ⟩/⟨th⟩, ⟨a⟩, ⟨r⟩, and ⟨k⟩. The Anglo-Saxon variant is futhorc, or fuþorc, due to changes in Old English of the sounds represented by the fourth letter, ⟨ᚨ⟩/⟨ᚩ⟩.

Runology is the academic study of the runic alphabets, runic inscriptions, runestones, and their history. Runology forms a specialised branch of Germanic philology.

The earliest secure runic inscriptions date from around AD 150, with a potentially earlier inscription dating to AD 50 and Tacitus's potential description of rune use from around AD 98. The Svingerud Runestone dates from between AD 1 to 250. Runes were generally replaced by the Latin alphabet as the cultures that had used runes underwent Christianisation, by approximately AD 700 in central Europe and 1100 in northern Europe. However, the use of runes persisted for specialized purposes beyond this period. Up until the early 20th century, runes were still used in rural Sweden for decorative purposes in Dalarna and on runic calendars.

The three best-known runic alphabets are the Elder Futhark (c. AD 150–800), the Anglo-Saxon Futhorc (400–1100), and the Younger Futhark (800–1100). The Younger Futhark is divided further into the long-branch runes (also called Danish, although they were also used in Norway, Sweden, and Frisia); short-branch, or Rök, runes (also called Swedish–Norwegian, although they were also used in Denmark); and the stavlösa, or Hälsinge, runes (staveless runes). The Younger Futhark developed further into the medieval runes (1100–1500), and the Dalecarlian runes (c. 1500–1800).

The exact development of the early runic alphabet remains unclear but the script ultimately stems from the Phoenician alphabet. Early runes may have developed from the Raetic, Venetic, Etruscan, or Old Latin as candidates. At the time, all of these scripts had the same angular letter shapes suited for epigraphy, which would become characteristic of the runes and related scripts in the region.

The process of transmission of the script is unknown. The oldest clear inscriptions are found in Denmark and northern Germany. A "West Germanic hypothesis" suggests transmission via Elbe Germanic groups, while a "Gothic hypothesis" presumes transmission via East Germanic expansion. Runes continue to be used in a wide variety of ways in modern popular culture.

Ruunid on vanade germaanlaste tähestik, mis tekkis esimestel sajanditel pKr väidetavalt ladina tähestiku eeskujul. 2021. aastal leiti seni vanim teadaolev ruunikivi Oslo lähistel Norras, mis pärineb 1–250 pKr. Sellele eelnevad vanimad ruunikirjad pärinesid teise sajandi keskpaigast, ja kuna kirja väljakujunemine pidi samuti eelnevalt aega võtma, nihkub selle kirja algusperiood veel kaugemasse minevikku. Vanade germaanlaste, arvatavasti kreeka-ladina või keldi-etruski päritoluga raidkiri, mis 4. sajandist alates esineb sageli haua- ja mälestuskividel.

Sõna ruun on seotud protogermaani sõnaga ^*runo (loits, salajane vestlus, sosin). Keldi keeltes on sellel sarnane tähendus, kuid teistes keeltes võib tähendada noaga lõikamist, kõne või imet. Seos saladusega võib tuleneda sellest, et kirjaoskus loodi ja levis vaid rahva koorekihis.

Esimesed kindlad andmed ruunidest pärinevad umbes aastast 200 pKr (näiteks relvaohvrid Illerup ådalis Jüütimaal). Skandinaavias võeti ruunikiri kasutusele 3. sajandil. Ruunid (veidi erinevad variandid) olid kasutuses enamiku germaani rahvaste juures, kõige kauem – ligikaudu 13. sajandini, rahva seas ka kauem – kasutati neid Skandinaavia maades.

Riimukirjaimet olivat erityisesti germaanisten kansojen keskuudessa esiintynyt kirjoitusjärjestelmä, jota käyttivät muinaiset gootit, muinaissaksilaiset, friisit, alamannit ja muinaisenglantilaiset sekä skandinaavit. Riimuja käytettiin myös Suomessa, viimeistään keskiajalta alkaen. Riimuja on käytetty aivan arkiseen viestimiseen sekä taikuuteen, toisaalta myös ajanlaskuun kalentereina. Riimukirjoitus on Skandinavian vanhin kirjoitusjärjestelmä.

Tunnetuimmat riimukirjoitukset ovat löytyneet riimukivistä, mutta se mitä luultavimmin johtuu siitä, että muut kirjoitusalustat kuten puu ovat jo tuhoutuneet. Riimukiviä on tavallisesti pystytetty jonkun henkilön tai jonkin rakennuksen muistoksi. Riimua tarkoittava sana runa merkitsi salaisuutta ja kuiskausta; siksi monen riimukiven teksti alkaa kehotuksella Tyd runorna ’Tulkitse riimut’. Kuitenkin Bergenistä ja muualtakin Skandinaviasta on löydetty lyhyitä kovin arkisia riimutekstinpätkiä, mikä viittaa riimujen ymmärtämistaidon olleen ainakin joskus paikoittain melko yleistä.

800-luvulta tehtyjä riimukirjoituslöytöjä on vähän. Eniten riimukirjoitusta käytettiin Skandinavian alueella noin vuosina 900–1100, viikinkiretkien aikaan, mutta riimukirjoituksia laadittiin ennen viikinkejä ja vielä paljon myöhemminkin. Riimut tunnettiin paitsi Skandinaviassa myös koko germaanisella kielialueella. Kuitenkin skandinaavisten kielten lisäksi riimuilla kirjoitettiin myös latinaa. Laajimmin ja pisimpään niitä käytettiin Pohjolassa ja etenkin Ruotsissa, jossa sijaitsee noin 4 000 säilyneistä tunnetuista 6 000 riimutekstistä. Tällä tarkoitetaan kaikkia muinaisia riimutekstejä kuten luihin ja puuhun kaiverrettuja riimuja, ei vain riimukiviä. Ruotsissa etenkin Mälaren-järven ympäristössä käytettiin runsaasti riimuja. Riimukirjoitusta on säilynyt eniten toisaalta 1000-luvun ensimmäisen vuosisadan ruotsalaisissa riimukivissä, toisaalta norjalaisilla puupalikoilla, joita on kaivettu esiin 1100–1300-luvun maakerroksista. Vuonna 1825 löydettiin viikinkimiekka, jossa on riimukirjoitusta ja koristelua, muun muassa hakaristi.

Riimukirjaimistoja oli erilaisia. Riimujen ulkoasu vaihteli paljon paikan, ajankohdan, materiaalin ja kaivertajan mukaan. Tunnetuimmat riimukirjoitusjärjestelmät ovat vanhempi ja nuorempi futhark -kirjoitus. Vanhassa futharkissa oli 24 merkkiä. Manner-Euroopan germaanisella kansalla, gooteilla, oli käytössä 24 merkkiä. Anglosakseilla merkkejä oli 30. Heidän riimuistaan käytetään nimitystä futhorc. Pohjolassa käyttöön tuli viikinkiajalla lyhyempi 16 merkin riimukirjaimisto, josta oli tanskalainen ja ruotsalais-norjalainen versio. Käytännössä eri riimutyypit saattoivat esiintyä sekaisin. Lisäksi riimujen ulkoasussa, kuten suunnassa, pyöreydessä, koossa ynnä muissa ominaisuuksissa esiintyi suurta vaihtelua. Puukapuloihin kaiverretuissa viesteissä riimujärjestelmää yksinkertaistettiin 16-merkkisestä järjestelmästä.

Riimukirjainten vanhimmat muodot latinalaisine vastineineen olivat seuraavat:

Esikuvistaan poiketen kaikki riimut olivat kuitenkin suoraviivaisia eikä niissä ollut kaarevia muotoja. Suoria viivoja oli helpompi veistää puuhun tai hakata kiveen. Lisäksi riimukirjaimilla on kokonaan oma, sekä latinalaisesta että kreikkalaisesta aakkostosta täysin poikkeava, aakkosjärjestyksensä. Sen mukaisesti viikinkien käyttämä nimitys riimuille oli futhark, joka muodostuu kuudesta ensimmäisestä riimuaakkosesta f-u-þ-a-r-k. Myös muut riimuja käyttäneet germaanikansat tunsivat saman merkkijärjestyksen.

Runer er dei gamle germanske og nordiske skriftteikna. Dei er inspirerte av det greske/latinske alfabetet, men har òg mange skilnadar. Mellom anna er runene spissare enn dei avrunda romerske bokstavane, ettersom dei skulle rissast i tre eller stein. Dei eldste runefunna er gjort i Danmark og stammar frå rundt år 200. Samla sett utgjer runeinnskriftene eit stort tekstkorpus, runeinnskriftene i basen Samnordisk runtextdatabas inneheld til saman 45800 ord, av dei ca. 14000 frå urnordisk tid.

Runer var nytta i dei germanske områda frå tida like etter Kristi fødsel fram til 1800-talet, dei siste hundreåra rett nok berre i særskilde høve. Ei av dei eldste runeinnskiftene, og truleg den eldste kjende i Noreg, er funnen på ein spjotspiss frå Øvre Stabu på Toten og lyder «raunijaR» (=røyner, opplever, erfarer) frå om lag 200 e.Kr.

Dei eldste runeinnskriftene var skrivne med den eldre fuþarken som inneheldt 24 teikn og gjekk ut av bruk før vikingtida. I synkopetida (500–7/800) vart runerekka forenkla, både i form og omfang. Teikna vart forenkla slik at kvart teikn hadde maksimalt ein loddrett strek, og teikna vart reduserte til 16. Dei yngre runene, mellomalderrunene, varierte frå frå stad til stad, men ein kan tala om eit særskilt norsk runealfabet i mellomalderen.

Saman med kristendomen kom det latinske alfabetet etter vikingtida, men runer vart framleis nytta i mange hundre år. Kongelege og kyrkjelege skrivingar vart gjorde med det latinske alfabetet, medan kvardagslege skrivnader vart gjorde med runer, t.d. merkelappar på reisegods og korte meldingar. Samstundes vart runealfabetet utvida med teikn som samsvara med det latinske.

Etter om lag 1400 gjekk runene ut av dagleglivet, men kunnskapen om dei var framleis kjend sjølv om dei som nytta dei, ofte vart sett som trollkunnige. Så seint som på 1800-talet vart runer nytta i einskilde isolerte samfunn, til dømes Dalarne i Sverige.

Einskilde runeteikn har òg vorte nytta saman med latinske, t.d. vart m-runa, kalla «maðr» (mann), ofte nytta som forkorting for ordet «mann» midt inne i tekstar som elles er skrivne med blekk på pergament. Den islandske bokstaven «þ» er eit runeteikn som har vorte tilpassa det latinske alfabetet.

Runor är skrivtecken som uppstod århundradena efter Kristi födelse och brukades av germaner. "Runraden" kallas futhark på grund av de sex första runornas ordningsföljd: ᚠᚢᚦᚬᚱᚴ (jämför alfabet). De äldsta runfynden härrör från det sena 100-talet e.Kr. Flera olika runrader användes för olika språk, och vissa runtecken införlivades även i varianter av det latinska alfabetet, vilket allteftersom (i Norden på 1000–1200-talet) ersatte runorna, även om spridda bruk av dessa länge levde kvar på sina håll – i Dalarna skrevs det exempelvis runor ända in på 1800-talet. Runorna fick också en renässans på 1600-talet genom Johannes Bureus som bland annat tryckte en lärobok med runor för skolbruk.

Samtliga runinskrifter, såväl inom Norden – några också i Finland, nära den svenskspråkiga byn Vörå i Österbotten – som utanför, men än så länge med undantag för dalruneinskrifterna, samlas i Samnordisk runtextdatabas. Runfynd har gjorts från Sydeuropa ända upp till Lappland och Ryssland, men förekommer rikast inom Mälardalens runstenar. Ett par ytterst tveksamma fall har upptäckts i Nordamerika, däribland den uppmärksammade Kensingtonstenen. Runor finns främst bevarade som inskrifter på stenar, men också på ben och trä samt på runbleck som är små metallbleck av koppar, brons eller bly med inristade runor.

Runliknande skrivtecken har använts bland de uraliska folken, men med undantag för ungerska runor (székely rovásírás) brukar dessa inte kallas för eller klassas som runor.