Meroitisk skrift (Mero) [sv]

The Meroitic script consists of two alphasyllabic scripts developed to write the Meroitic language at the beginning of the Meroitic Period (3rd century BC) of the Kingdom of Kush. The two scripts are Meroitic Cursive, derived from Demotic Egyptian, and Meroitic Hieroglyphs, derived from Egyptian hieroglyphs. Meroitic Cursive is the most widely attested script, comprising ~90% of all inscriptions, and antedates, by a century or more, the earliest, surviving Meroitic hieroglyphic inscription. Greek historian Diodorus Siculus (ca. 50 BC) described the two scripts in his Bibliotheca historica, Book III (Africa), Chapter 4. The last known Meroitic inscription is the Meroitic Cursive inscription of the Blemmye king, Kharamadoye, from a column in the Temple of Kalabsha (REM 0094), which has recently been re-dated to AD 410/ 450 of the 5th century. Before the Meroitic Period, Egyptian hieroglyphs were used to write Kushite names and lexical items.

Though the Kingdom of Kush ended with the fall of the royal capital of Meroë, use of the language and Cursive script continued for a time after that event. During the 6th century Christianization of Nubia, the Kushite language and Cursive script were replaced by Byzantine Greek, Coptic, and Old Nubian. The Old Nubian script, derived of the Uncial Greek script, added three Meroitic Cursive letters: ⟨ne⟩, ⟨w(a)⟩, and possibly ⟨kh(a)⟩ for Old Nubian [ɲ], [w – u], and [ŋ] respectively. This addition of Meroitic Cursive letters suggests that the development of the Old Nubian script began, at least, two centuries before its first full attestation in the late 8th century and/or that knowledge of the Kushite language and script was retained until the 8th century.

The script was deciphered in 1909 by Francis Llewellyn Griffith, a British Egyptologist, based on the Meroitic spellings of Egyptian names. However, the Meroitic language itself remains poorly understood. In late 2008, the first complete royal dedication was found, which may help confirm or refute some of the current hypotheses.

The longest inscription found is in the Museum of Fine Arts, Boston.

Meroiittinen aakkosto on Egyptin hieroglyfeihin perustuva kirjaimisto, jolla kirjoitettiin meroen kieltä muinaisessa Meroën valtakunnassa - ja mahdollisesti sen seuraajiksi nousseiden Nubian valtakuntien kieliä, joita myöhemmin alettiin kirjoittaa kreikkalaisin kirjaimin.

Kirjoitusjärjestelmä oli aakkoskirjoitusta, ja poikkesi siten suuresti hieroglyfeistä. Joidenkin tutkijoiden mielestä kreikkalaisella kirjoituksella oli suuri merkitys meroiittisen aakkoston syntymisessä, koska myös meroiittisessa kirjoituksessa on vokaalimerkit. Muuten kreikkalainen ja meroiittinen kirjoitusjärjestelmä toimivat varsin eri tavoin.

Meroiittisessa järjestelmässä muille kirjaimille oli oma merkkinsä, mutta ellei muuta vokaalia ollut merkitty, tavun vokaaliksi oletettiin a. Toisaalta yksin oleva konsonantti merkittiin samalla merkillä kuin e. Niinpä kaksi merkkiä me tarkoitti joko 'm' tai 'me', kun taas ma merkittiin yhdellä merkillä ja mi kahdella. Joillekin muille tavuille oli omia erityismerkkejään. Siinä mielessä meroiittista kirjaimistoa voidaan sanoa "puoliksi tavukirjoitusjärjestelmäksi". Useita tavun lopussa olevia konsonantteja voitiin jättää merkitsemättä.

Kirjaimistossa oli kaiken kaikkiaan 23 symbolia. Näiden joukossa oli

• neljä vokaalia: a (joka merkittiin vain sanan alussa omalla merkillään),e, i ja o
• neljätoista konsonanttia
• useita tavuja: ne tai ny, se tai sa, te, to, ta ja ti

Vaikka brittiläinen egyptologi Francis Llwellyn Griffith tulkitsi kirjoitusjärjestelmän jo vuonna 1909, sillä kirjoitettua kieltä ei vieläkään ymmärretä täysin.